Nyt se on sanottu eikä tunnu kyllä yhtään todelliselta: viimeinen kuukausi lähti käyntiin. Suomeen palaan 14. kesäkuuta, eli
30 (edit) 26 päivän päästä.
Elämä on täällä jatkunut ihan niin kuin aina ennenkin, aurinko vain paistaa enemmän ja on kuuma (20-30°C!). Paljon on ollut kaikenlaista menoa: oltiin yö teltassa vuorilla kavereiden kanssa, yleisurheilukausi loppui, ISE-vaihtarien viimeinen tapaaminen, kaikkien koulun loppuprojektien valmistelua ja viime perjantaina päädyin yksin Tori Kellyn keikalle. Vielä on tuhat asiaa mitä haluaisin tehdä ennen kuin lähden, mutta yritän olla stressaamatta mistään; se mikä jää tekemättä, jää tekemättä. Oon kuitenkin kokenut täällä ihan mittaamattoman määrän upeita juttuja, joista olen äärettömän kiitollinen. Vaikka miten menisivätkin nämä viimeiset viikot, mun vuosi on silti ollut kokonaisuutena ihan huikea kokemus.
Veljen kanssa kisoissa.
Jatkuvasti joku kysyy, että milloin lähden Suomeen, ja sitten sanovat, että "Sullahan on kohta jo aika lopussa!" Tää menee aina ihan ohi multa, aattelen jotenki että joojoo emmäny oikeesti tästä vielä pitkään aikaan oo minnekkään menossa. Mutta olen mie. Uskomatonta, että tämä vaihtovuosi, jota niin odotin ja pelkäsin ja jännitin ja itkin - on melkein ohi. Lähtöä odottaessa pelkkä sana vaihtovuosi sai sydämen lyömään ja monesti oli iltoja kun mietin että mitähän helkkaria tuli taas päätettyä. Se oli suurin päätös mitä koskaan olen tehnyt, ja voin sanoa että se lähteminen oli mulle selvästi vaikeinta koko vaihtovuodessa. Koti-ikävä, haasteet, välimatka - mikään näistä ei ole pelottanut tai ahdistanut yhtä paljon kuin se kesä kun päätin lähteä. Tietenkin on ollut monia vastoinkäymisiä, mutta ei sellaista lamauttavaa ahdistusta niin kuin silloin (tätä ei tietenkään auttanut se että olen auttamattoman surkea päätöksentekijä). Sen jälkeen kun tänne pääsin, kaikki on edennyt omalla painollaan. Eli jos joku siellä nyt miettii että haluaako lähteä vaihtoon, niin mun neuvo on: Lähde. Tiedän että se pelottaa ihan hirveästi ja se on ihan normaalia. Jos et yhtään pelkäisi lähteä vieraaseen maahan ja perheeseen vuodeksi niin et olisi ihminen. Mutta tee se silti.
Vaikka onkin ehkä ollut tavallista vähän vauhdikkaampaa, ei tunnu yhtään siltä että mulla olisi vain neljä viikkoa jäljellä. Tuleehan sitä mietittyä, mutta ei sitä voi ymmärtää että niin pian täytyy oikeasti sanoa heipat ei ainoastaan mun amerikkalaiselle perheelle ja ystäville, mutta koko tälle kokemukselle ja vaihtarina olemiselle.
Kun heräsin ensimmäisenä aamuna uudessa sängyssä, vieraassa kodissa ja maassa, tuntui että kotiin palaisin vasta jossain seuraavassa elämässä. Jokainen vaihtari sanoo että aika vaan hujahti silmien edessä, mutta niin se teki. Ei tuntunut tältä ehkä helmikuussa mutta nyt kun katson taaksepäin, päivä kerrallaan kuitenkin kuukaudet sujahti toinen toistaan nopeammin, ja tuntuu että vasta oli se ensimmäinen viikko täällä. Toisaalta tuntuu ihan, että se alku olikin jossain toisessa elämässä. Muistelen mun ystävien kasvoja kun näin heidät viimeisen kerran elokuussa, kaikki kyyneleet silmissä, kun katsoin Suomea lentokoneen ikkunasta viimeisen kerran... tuntuu että se oli joku muu, en minä. Koko Suomi tuntuu ihan toiselta elämältä siellä kaukana, ja kun yritän kuvitella palaamista kotiin Kuusitielle tuttujen ystävien ja perheen keskelle, ajatus tuntuu ihan utopistiselta.
Mun äiti ja isä lentää tänne viikon (!!!) päästä. Ne on täällä mun vikan kouluviikon ja sitten me lähdetään roadtripille Etelä-Utahiin, Arizonaan ja Nevadaan katselemaan paikkoja. Oon ihan älyttömän innoissani; pelkkä ajatuskin siitä hetkestä kun he tulee sieltä lentokentän ovista ja pääsen heitä halaamaan saa mut niin hirveän onnelliseksi. Enkä voi uskoa että siihen on enää viikko.
Samalla vähän ahdistaa, koska kun koulu loppuu, mun täytyy sanoa heipat oikeastaan kaikille paitsi hosteille, koska lähdetään sinne reissuun. En halua edes ajatella sitä.
Vuosi on loppujen lopuksi lyhyt aika muodostaa ystävyyssuhteita, ja ennen lähtöä yritin välttää pettymykset sanomalla itselleni etten varmaan sellaisia "oikeita ystäviä" tulisi saamaan. Mutta mulla kävi ihan järkyttävän hyvä tuuri. Esimerkiksi Ainoasta (hehe) on tullut mun ihan yksi parhaita ystäviä koskaan. Suomeen lähtenyt Kathryn lyhyestä yhteisestä ajastamme huolimatta on yksi inspiroivimmista ja kaunissieluisimmista ihmisistä ketä tunnen, ja olen niin kiitollinen että sain häneen tutustua, ja että hän
halusi tutustua minuun. Ja että hän sai lähetyskutsun
Suomeen. Kiitos kaikkien ihanien vaihtarien, mulla on nyt ystäviä ympäri maailmaa. Ja täällä on ainakin tusina ihmisiä joihin haluaisin tutustua paremmin, viettää aikaa heidän kanssaan ja muodostaa syvempiä suhteita, mutta aika ei vaan riitä enää ja se on ihan kamalaa. Ja on tosiasia, että ystävyyssuhteet täällä on vain pinnallisempia kuin Suomessa, mutta mulla tulee ikävä myös niitä joita vain moikkaan aina nähdessä, halaan, kehun paitaa ja kysyn "How are you??" Voi olla, että parin vuoden päästä kukaan niistä ei enää muista mua, mutta mie tulen muistamaan heidät aina.
Olen ehkä viimeinkin oppinut, että onnellisuus ja hyvä elämä ei tarkoita sitä, että kaikki on upeaa ja että elän täydellistä elämää täydellisesti. Epätäydellisyys ja virheet kuuluvat asiaan. Se, että jokin ei mene niinkuin toivoin, on ihan ok. Huonot päivät ja arkinen arki ovat oikeastaan tärkeä osa mun vaihtovuotta, jopa sen ydin. Ne on ne hetket kun on pitänyt jatkaa eteenpäin vaikka olisi halunnut vaan juosta kotiin peiton alle ja soittaa äitille. En haluaisi kokea niitä uudestaan, mutta olen kiitollinen, että koin ne.
Kattokaa ku meitsi on venyvä!
Ennen vaihtovuotta ajattelin, että vaihtovuoden jälkeen olen oppinut kaiken ja olen viisaampi ja itsevarmempi, aikuismaisempi ja rohkeampi. Pian tajusin, että en ole vieläkään läheskään täydellinen ihminen. En tiedä kaikkea enkä ole vieläkään kauhean rohkea ja täysin itsevarma, en osaa aina sanoa oikeita asioita sosiaalisissa tilanteissa enkä aina uskalla mennä puhumaan jollekin ihmiselle. Jos jotain tiedän kuitenkin, niin sen etten koskaan tule olemaan 'valmis'. Mitä enemmän koen uusia asioita ja vastoin- ja myötäkäymisiä, sitä enemmän tiedän asoita, joita en vielä tiedä ja joista minulla ei ole kokemusta, if that makes any sense haha. En tiedä olenko sitten Suomeen saapuessani "Uusi Aino", sen päättäkööt kuka tahtoo, mutta sen tiedän että itse tunnen tämän Ainon nyt paljon paremmin. Tiedän omat moraalini ja arvoni paljon selvemmin kuin ennen, tiedän minkälainen haluan olla ja minkälainen en halua olla. Tämä vuosi on tuonut esiin mun heikkoudet - mutta myös vahvuudet. Tiedän missä olen hyvä, ja tiedän missä voisin olla parempi. Tiedän että mulla on elämää edessä ja paljon opittavaa, että olen vielä kovin naiivi ja lapsekas joissain asioissa. Mutta olen hyväksynyt sen. Sillä täällä jos missään olen huomannut, loppujen lopuksi minä itse oon ainoa ihminen jonka kanssa elän tämän elämän, ja siksi mun on tärkeää osata rakastaa itseäni, myötä- ja vastoinkäymisissä haha.
Tämä vuosi on ylittänyt mun kaikki odotukset, mutta samalla se yllätti ihan täysin ja oli ihan erilainen mitä odotin. Se oli täydellisen epätäydellinen ja olen kiitollinen kaikista nauruista ja itkuista, niistä hetkistä kun epäröin selviäisinkö seuraavasta päivästä, samoin kuin kaikista niistä unelmista jotka pääsin toteuttamaan. Olen älyttömän kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden. En antaisi tätä mistään hinnasta pois, ja jos saisin tilaisuuden, lähtisin heti uudestaan.
Jos pitäisi lähteä kotiin huomenna, en mitenkään pystyisi, en olisi valmis. Onneksi on vielä yksi kuukausi aikaa saattaa kaikki päätökseen, kokea viimeiset ylä- ja alamäet, katsella viimeiset auringonlaskut ja viettää aikaa kaikkien kanssa vielä viimeiset kerrat. En nyt odota mitään eeppistä loppuhuipennusta, vaan ihan tavallisia hetkiä niin kuin ennenkin. Haluan uskoa, että kun se aika koittaa, olen valmis. Suomi tulee aina olemaan mun koti, paikka johon kuulun, ja tuntuu hyvältä päästä takaisin.
Tämä hetki on ainoa todellisuus. Mennyt ei ole enää, tulevaisuus ei ole vielä. Tämä hetki on kaikki mitä meillä on. Kamala klisee, mutta se tuntuu lohduttavalta. Millään muulla ei ole väliä. Hetki kerrallaan eteenpäin. Ja aion yrittää parhaani elää viimeiset hetket täysillä sellaisina kuin ne tulevat.
- Aino
