Alku

Hei!

Olen Aino, 16-vuotias tyttö täältä Lapista, Kittilästä. Jotenkin minun elämä on nyt päätynyt sellaiseen tilanteeseen, että 21 päivän päästä lennän vuodeksi asumaan Yhdysvaltoihin, vieraaseen perheeseen, vaihto-oppilaaksi.

Haluan matkustaa. Se on minun suuri intohimo, ja aikalailla kaikki mun unelmat liittyvät matkailuun ja maailman näkemiseen. Olen kiitollinen, kun olen vanhempieni kanssa jo pienestä lähtien saanut nähdä eri maita ja niiden kulttuureja. Kun olin pieni, mun serkku lähti Japaniin vaihto-oppilaaksi, ja sain ensimmäistä kertaa kuulla vaihtovuodesta ja vaihtarina olemisesta. Sen jälkeen olen vanhemmille silloin tällöin ilmoittanut että sitten isona minäkin lähden, asiaa sen syvällisemmin tietenkään ajattelematta. Vuosien saatossa suuret suunnitelmat hieman hiipuivat, enkä ylä-asteella ollut enää niinkään varma että lähden. 

En ole ihan varma mitä tapahtui, mutta jotenkin sitten ysin keväällä päätin repäistä. Vuosi toisessa maassa, toisessa perheessä, heidän arkeaan eläen kuulosti ainutkertaiselta mahdollisuudelta. Voisi olla muutakin kuin turisti, nähdä ja kokea.
Vaikka ihan järkyttävästi pelottikin, kakkoset housuissa sitten hain Up Educationin vaihto-ohjelmaan. Olin yhtä hymyä, kun sitten sain tiedon että mut oli hyväksytty mukaan ohjelmaan.

Minun hyvä ystävä Anni lähti viime syksynä USA:an Upin kautta, ja kuulin järjestöstä häneltä vain hyvää palautetta. Lopulta Up Education oli sitten munkin valintani. Ei ole tähän mennessä ollut mitään valitettavaa - Upilta autetaan aina jos apua tarvii. :)

Viime kesä oli näin jälkeenpäin ajatellen mulle aika rankka. En ole koskaan elämässäni ollut yhtä aikaa niin epävarma ja varma. Epäilin itteäni ja valintaani ihan kauheasti, iltaisin valvoin miettien vaihtoa ja mietin että mitähän helkkaria aattelin taas mennä tekemään. Toisaalta, tiesin sisimmässäni että haluan lähteä, ja että jos nyt jänistäisin niin en antais itselleni sitä koskaan anteeksi. Ja olen niin onnellinen että päätin lähteä. Jos joku muu käy läpi vastaavaa, niin en osaa antaa muuta vinkkiä kuin että PUHU JOLLEKIN (asiat yleensä paisuvat turhan isoiksi omaan päähän lukittuina) ja että this too shall pass. Vielä en ole vaihtoa kokenut, mutta tähän mennessä sanoisin silti että jos hiukankin harkitset lähtöä, lähde.

Annin lähtö oli varmasti suuri rohkaisu mun päätökseeni lähteä, joten kiitos hänelle. <3

Olen siis lähdössä Utahin osavaltioon, pieneen, noin 5 000 asukkaan kylään nimeltä West Bountiful. Koulua tulen käymään Bountiful High Schoolissa, joka sijaitsee ihan läheisessä Bountiful-kaupungissa. Koulussa on noin 1 500 oppilasta, mikä kai Amerikan mittarilla on ihan normaalia, mutta noin 70 oppilaan lukiota käyvälle tytölle ajatus moisesta aiheuttaa hieman ylimääräisiä sydämentykytyksiä - vaikken ole edes paikan päälle ehtinyt, jösses. Noh, oikeasti olen aika innoissani tästä, enkä malta oottaa että pääsen näkemään millaista on käydä tätä mun tulevan vuoden kouluani (ei tunnu vieläkään realistiselta ajatella noin).

Perhetiedot sain 5.3. Aikamoinen järkytys oli, olin aika varma että se olisin minä joka saisi perheen viikko ennen lähtöä. Mun host-perheeseeni kuuluu äiti, isä, mun kanssa samanikäinen poika sekä koira. Ollaan perheen kanssa skypetetty ja oltu yhteyksissä sähköpostilla, ja oon saanut heistä tosi mukavan kuvan. Perhe ja sijoitus jännittivät alusta asti vaihtovuodessa eniten, joten olen todella onnellinen ja helpottunut, kun tiedän että musta tullaan pitämään huolta.  En tehnyt alue- tai osavaltiotoivetta, mutta mun sijoitus Utahiin oli kyllä vain positiivinen yllätys. En ennestään tiennyt osavaltiosta paljoa mitään, joten on jännä päästä näkemään millaista siellä on.

En ole kauheasti vaihtariblogeja lukenut, mutta yleensä tässä vaiheessa moni sanoo, että vaihto pyörii jatkuvasti mielessä ja unissa, koko ajan alitajunnassa. Oon nyt sitten vähän miettinyt että mun aivot ei varmaan sytytä tarpeeksi nopeasti, koska oon tosi levollinen koko asian kanssa. Vieläkin. En kummemmin pohdi vaihtojuttuja päivän aikana, kyllähän mie sen tiedostan mutta en ole yhtään hermostunut. Kaikki tuntuu vielä niin kaukaiselta ja epätodelliselta. Mua pelottaakin että joku päivä tajuan että ei hele ja saan ihan törkeän paniikin. Kaikki vaihtovalmistelut on suurin piirtein reilassa, vielä tuliaisia on ostettavana ja tietysti pakkaaminen ja kaikki sellainen. Nyt vietän päiviä meidän ihanalla mökillä Turun saaristossa ja nautin vielä ennen paniikkia, hehe. 

Halusin tosiaan siis tehä vaihtoa varten tällaisen vaatimattoman blogin, josta sitten perhe ja ystävät halutessaan voisivat lueskella mun kuulumisia sieltä Ameriikan puolelta. Ajatuksena oli myös, että kun itselle on muiden vaihtareiden blogeista ollut hyötyä ja iloa, niin ehkä joku toinenkin vaihtari saattaisi mun blogista saada apua jos tänne sattuu eksymään. Ja tuleehan tästä kiva muisto itsellekin!

Mulla on taipumus krooniseen unohteluun ja laiskuuteen, joten päätavoitteena olisi pitää tämä blogi edes jotenkin hengissä vuoden ajan. En lupaa mitään, mutta koitan edes silloin tällöin päivitellä tänne jotain kuulumisiani (ettei äitin tarvi joka päivä soitella.. terveisiä vaan sulle äiti, oot varmaan tän blogin ainoa lukija). Niin että tervetuloa vaan seurailemaan!

- Aino