Very much alive

Täällä mie nyt olen. Mun Amerikan kodissa, West Bountifulissa, Utahissa. Kaksi viikkoa olen täällä saanut asua onnellisesti, ja nyt viimein sain itseni tänne blogin puolelle kertomaan vähän että mitä mulle kuuluu. 

Mulle kuuluu hyvää, ja ihan oon hengissä selvinny tähän asti (WOOHOO)! 

Eli noin kaksi viikkoa sitten hyvästelin perheen ja kaverit ja otin kohteeksi Salt Lake Cityn lentokentän. Olin yrittäny olla ajattelematta heippojen sanomista etukäteen, koska se tuntui niin pahalta, mutta loppujen lopuksi ei se ollut niin kamalaa mitä ajattelin. Olin niin innoissani kaikesta tulevasta, että muutamaa kyyneltä lukuunottamatta sanottiin heipat tosi hyvissä fiiliksissä perheen kanssa. Sain onnekseni lentää yhdessä Annin kanssa (Annilla on tosi kiva blogi, johon pääsee TÄSTÄ), ja hyvin selvittiin perille asti. 

Kun kone sitten alkoi laskeutua Salt Lake Cityn lentokentälle, alkoi sydän pamppailla ihan kunnolla. Ikkunasta näkyi vuoria ja kuivaa, aavikkomaista luontoa, ja alkoi tajuamaan että hei, nyt ei ollakaan enää ihan Suomessa.  Tajusin, että nyt olen siellä paikassa jota puoli vuotta olen googlaillut ja johon olen ollut yhteyksissä. Jossa mun tuleva perhe on.

Passintarkastuksessa oltiin vähän hermona Annin kanssa, mulle tuli melkein paha olo kaikesta jännityksestä. Sitten matkatavaroiden noutamisen jälkeen tulikin se hetki kun tajusin, että tuon oven takana mun perhe odottaa. Sanoin Annille jotain että "oota, kerään itteäni vielä hetken", ja sitten me mentiin :D. Ja siellähän ne mua odotti, ison "Welcome Aino" kyltin ja ilmapallojen kanssa. Oli niin jännää viimein tavata kasvokkain ne henkilöt, joiden kanssa asuisin melkein vuoden. Heti tuli sellainen helpotuksen tunne, kun pääsi heitä halaamaan.

                                            

Ekana iltana hostit näytti vähän taloa ja sitten mulle kerrottiin, että pari tyttöä kirkosta haluaisi vielä tulla mua tapaamaan. Vähän ajan päästä sitten sellaiset 15 tyttöä tuli toivottamaan mua tervetulleeksi kakut ja kaikki mukanaan. Siinä vaiheessa kello oli Suomen aikaa neljä yöllä, enkä ollu nukkunut juuri ollenkaan, joten siinä parhaani mukaan yritin antaa hieman kuollutta zombia paremman ensivaikutelman itestäni.. hehe. 

Tässä muutama kuva mun kotikulmilta. Täytyy sanoa että tunnen itseni tosi onnekkaaksi kun saan sanoa tätä mun kodikseni täällä.

Täällä on usein tosi kauniita auringonlaskuja, oon ihan haltioissani. Ja noi vuoret. Hostit vieläkin naureskelee sitä kun ajettiin lentokentältä kotiin ja koko matkan ihastelin ääneen kuinka kauniita noi vuoret on :D. Tää luonto on kyllä mun lemppariasioita täällä. Vaikka täällä on tosi kuivaa yleensä (ja KUUMAA nimim. 30-40°C joka päivä ... tänään 24°C ja satoi ekan kerran vettä, oli siis viileätä :D) , täällä on vielä tosi vihreää. Ja olen päässyt kahdesti jo haikkailemaan, kerran hostien ja kerran hostäidin tuttavan kanssa, ja näkymät ovat olleen kyllä ihan huikeat:

Tämä kuva paljastaa lammen saartaneen ihmisrysän... murr

 Tavallaan tuntuu että olisin ollut täällä paljon kauemmin kuin kaksi viikkoa, viimeiset suomipäivät tuntuu vähän kaukaisilta. Toisaalta on hassua ajatella, että olen ollut täällä jo puoli kuukautta. Välillä mun on vaikea uskoa että ihan oikeasti olen täällä, viimein.

Mun perhe on tosi mukava, meillä menee kyllä hyvin yhteen ja tunnen päässeeni jo vähän enemmän perheenjäseneksi. Veljenkin kanssa tullaan toimeen,  mitä nyt vähän kiusataan toisiamme :D. 

Ennen koulun alkua olin arkiaamut yksin aina 12 asti, kun muut olivat kaikki töissä, ja silloin saattoi tulla vähän haikea olo. Varsinkin ekoina aamuina kun heräsin, tuli aina sellanen "missä mie oon?" hetki. Vaikka olin tosi onnellinen ja kiitollinen mun perheestä, ja tunsin kotiutuvani yllättävän nopeasti, välillä ahdisti kun tajusi taas että oon täällä sen koko vuoden, enkä ihan oikeasti näe ketään ennen sitä. Ja tunsin ehkä hieman huonoa omaatuntoa, koska kukaan muu vaihtari ei kertonut ikävöivänsä Suomeen ollenkaan. Joka päivä se ajatus kuitenkin helpotti ja helpottaa, ja tunnen kotiutuvani jatkuvasti paremmin. Mun järjestö, Up Education, otti yhteyttä saapumisen jälkeen ja kyseli kuulumisia, ja he neuvoivat että jos ajatus vuodesta tuntuu ahdistavalta, kannattaa suunnitella juttuja lähitulevaisuuteen ja ajatella aikaa viikko tai kuukausi kerrallaan. Oli ihanaa tuntea, että musta vielä välitetään vaikka olen jo perille päässyt.

Trampoliiniparkissa!

Mulla on ollu täälä ihan huimasti tekemistä nämä kaksi viikkoa, oon nähny ja tehny ja tavannu enemmän kun olisin koskaan osannut edes kuvitella näin alkuun. Monesti oon ajatellut, että "vau, täällä mie nyt olen ihan oikeasti ja teen näitä juttuja, voi vitsi" ja se on ollut niin hienoa. Oon niin onnellinen että päätin lähteä, ja ylpeäkin. Oon tullut niin onnelliseksi kun veli on ottanut mut mukaan sen menoihin, oon päässyt tapaamaan hänen kavereitaan, ja he ovat kyllä tosi mukavia! En odottanut yhtään että oikeasti saisin kavereita vielä pitkään aikaan, en läheskään ekoina viikkoina. Eihän nää nyt mitään syvällisiä ystävyyssuhteita ole, mutta silti. Se piristää niin paljon, kun huomaa että koulussakin vastaan tulee aina välillä joku, jota voi moikata. Nämä ihmiset on muutenkin ottanut mut niin ihanasti vastaan, aina ilosesti ihmettelevät ensin mun nimeä että mistäs tollanen on revitty ja sitte kun kerron olevani vaihtari niin yleensä saan jonkun enemmän tai vähemmän mielenkiintoisen kysymyksen Suomesta. Kuten eräs tyttö kysyi: "Onko suomessa puita?" kun kiipesin puuhun. XD

Hostien kanssa käytiin tällaisessa tosi isossa puutarhassa

Ei täällä silti ole kokoaikaa mitkään juhlat pystyssä, vaikka nyt ehkä siltä vähän kuulosti. Yleensä iltapäivisin hengailen ulkona lueskellen, pelaan veljen kanssa X-boxia tai kokkaan äidin kanssa. Ihan perus arjen juttuja. Ja nyt kun koulut alkoi maanantaina, alkaa arki rullaamaan täälläkin. Ja ihan hyvä vaan saada vähän rutiinia näihin päiviin. Oon kyllä tykännyt olla koulussa, mutta kerron siitä lisää myöhemmin, tästä tulee muuten ihan liian pitkä postaus :D.

Rakkaat kuvat pääsi seinälle <3

Kirkossa olen käynyt nyt kahdesti perheen kanssa, ja se on oikeastaan aika mielenkiintoista nähdä toisenlaisen uskonnon tapoja. Eihän mormonien uskonto suuresti eroa Suomen kristinuskosta, mutta on paljon erilaisia uskomuksia ja tapoja, joita on hauska huomata. Kirkossa mulle ollaan niin kilttejä ja oon tavannut kirkon kautta monta tosi kivaa tyyppiä. Sunnuntaisin mennään veljen kanssa Sunday Singing, eli me nuoret meidän kirkosta lauletaan virsiä/hymnejä vanhuksille sunnuntai-iltaisin. Musta on tosi kiva käydä siellä, kun ne vanhukset tulee aina niin hyvälle tuulelle.

Tässä oli nyt tällainen pieni silmäys mun vaihtovuoden alkuun, tämä oli nyt vähän tällainen sekamelska mutta oon niin kovin väsynyt että suomi tuntuu takkuavan vähintään yhtä paljon kuin englanti. Mutta joo, siis tänne kuuluu hyvää, ja toivottavasti myös sinne Suomen kamaralle! Hienoa että saitte sielläkin nauttia hyvistä säistä vielä koulun alun jälkeen. 

Tsemppiä kouluun ja terveisiä kaikille! Palaillaan pian<3

-Aino

1 päivä jäljellä

Multa on tässä viimeisen puolen vuoden aikana kysytty jo aika monta kertaa, että "jännittääkö?". Yllättäen tämä kauhean yksinkertaiselta kuulostava kysymys on kuitenkin sellainen, johon mun on ollut vähän hassua vastata. En vieläkään oikein tiedä mitä sanoisin. Joo? No ehkä vähän, ei pahemmin, mutta toisaalta en oo ennen tehny mitään jännempää että miten sen nyt ottaa hehheh.

Täällä oli yksi kaunis sumuinen kesäyö

Silloin, kun puhelimen päivälaskuri näytti 40 päivää, mietin aina millaista on kun jäljellä on 10 päivää, tai alle. Nyt kello on yli kahdentoista, ja mun laskuri näyttää yhtä päivää. Ja mietin yhä että miltä musta nyt tuntuu - enkä osaa oikein vastata. Tavallaan musta tuntuu aivan samalta kuin sillon kun laskurissa oli 40 tai 23 tai 15 päivää jäljellä. Olen innoissani ja hieman hämmentynyt ja juu, jännittää kyllä. Mutta se jännitys on enemmän sellaista lähtemisen ja uuden odotusta, seikkailuntuntua. Se on sellaista hyvää jännitystä - ja se on aivan ihanaa, koska olen saanut tämän vaihtoprosessin aikana tuntea myös sitä ei-niin-kivaa jännitystä, trust me.

Vaikka tätä on nyt vuosi odotettu ja jokaisen tutun kanssa juteltu ja aina tämä "Ainon vaihto" on sellainen tuttujen näkemisen vakioaihe, tuntuu siltä että nyt tämä lähtö kuitenkin tuli niin nopeasti. Se juoksi vähän vastaan. Ei, en ole vieläkään ymmärtänyt ihan että vietän tässä parhaillani viimeistä iltaa kotona, ennen kuin huomenna lennetään perheen kanssa yöksi Helsinkiin. Ja jos totta puhutaan, en ole kummemmin edes yrittänyt ymmärtää. Musta on ollut kiva että oon saanut olla viimeisetkin päivät kepeissä tunnelmissa ja rennosti, tiedän että tulen pian takaisin ja kaikki nämä rakkaat ihanat ihmiset ja paikat ovat täällä myös ensi vuonna.

Lähden nyt tosi hyvillä fiiliksillä, kaikki on niin avoinna vielä. Kaikki hyvät ja huonot kokemukset ja päivät ovat vielä kokematta, ja aion selvitä niistä kaikista. Yllätykset, vastoinkäymiset, ilot ja surut ja uudet mahdollisuudet odottavat, ja ensimmäistä kertaa tunnen olevani kutakuinkin valmis.

"Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi."
- Tuutikki

 - Aino