Puoliväli

Kun saavuin tänne, koin vähän sellaisen ensimmäisen viikon kriisin. Se 10kk iski lujaa päin näköä - se tuntui niin pitkältä ajalta, pieneltä elämältä. Joka päivä kun heräsin, aattelin, että voiko tämä vieras talo koskaan tuntua kodilta. 

Kaikki entiset vaihtarit neuvoi kovasti, että elä hetkessä ja nauti hyvistä ja huonoista päivistä, koska se aika tulee menemään niin nopeasti ja sitten kauhistelet kun vuosi on lopussa. Ja luulin että totta kai toi on miten mie tuun elämään, mutta sitten sen ekan viikon aikana mun oli jotenkin vähän vaikea ymmärtää, että miten tää aika muka voisi mennä nopeasti. Sitä on vaikea selittää, mutta se tuntui niin oudolta.

Kun purkasin laukkua ekana päivänä, aattelin koko ajan, että "jätän nämä minigrip pussit tähän lipastoon niin kun lähden kotiin niin ne on sitten siinä valmiina", kunnes tajusin että pikkusen on ehkä aikaa siihen lähtöön, että ehkä voin ostaa uudet minigrip-pussit siihen mennessä, haha. Naureskelin vähän itseäni, tuntui että en yhtään ymmärtänyt tätä mun tilannetta. Vaikka tottakai tiesin  että sen 10kk täällä vietän ja olin siihen valmis, se konkretisoitui ihan toisella tavalla kun olin oikeasti täällä.

On ihan kauheaa ja outoa ja vähän hienoakin sanoa, että olen nyt puolessa välissä. 5kk takana, 5 edessä. Sen ekan viikon jälkeen tää mun pieni "aikakriisi" helpottui ja tajusin, että halusin olla täällä ja kokea ne kaikki 10 kuukautta. Ja heti kun yksi kuukausi oli takana, olin jo samaa mieltä kuin ne ex-vaihtarit. Aika on mennyt niin paljon nopeammin kuin osasin kuvitella. Tammikuu tuntui olevan ikuisuuksien päässä joskus lokakuussa, ja nyt se on täällä. Täällä ollessa on tota aikaa tullut mietittyä tosi paljon, ja oon tajunnut kyllä että ei se 10kk ole todellakaan mikään ikuisuus. Se on vain 10 kuukautta. Ja ne päivät ja viikot rullaa eteenpäin niin nopeasti, että onhan se hullua. Onhan tietenkin välillä päiviä, että tuntuu että ne ei ikinä lopu, mutta aina kun kuukausi vaihtuu, tuntuu että "minnehän toikin nyt vilahti".

Tämä puoliväli, eli vaihtarin keski-iän kriisi, on tuonut myös vähän paineita. Uutena vuotena tuli paljon pohdittua tota, että elänkö mie nyt varmasti ihan täysillä ja käytänkö jokaisen päivän hyväksi. Se vähän ahdisti ja ekaa kertaa mietin, oonko oikeasti hyvä vaihtari vai hengailenko täällä vaan niin kun mun aika ei koskaan loppuisi. Koska vaikka ehkä vaikea uskoa, en hyppää täällä joka päivä benjihyppyä tai rakastu ensisilmäyksellä amerikkalaisiin komistuksiin, vaan elän ihan normaalia elämää, niin kuin Suomessakin. On mulla välillä päiviä, että kun tuun kotiin uinnista, istun mun puhelimella loput mun illasta koska oon niin väsynyt etten jaksa tehdä muutakaan. Pitäskö mun tehdä näin? No ei varmaan. Mutta sain taas kerran viisauden sanoja mun vaihdossa olleelta ystävältä Annilta ja tajusin että se täysillä eläminen on loppujen lopuksi sitä tavallistakin elämää ja että ne ei-niin-tapahtumarikkaat päivätkin ovat osa sitä kokemusta. Ja loppujen lopuksi ne arjen pienet ilot on ne asiat joita muistelee lämmöllä jälkikäteen.

Nää 5kk ovat olleet jokainen upeita, ja ootan innolla että mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Elän päivä kerrallaan, olivat ne sitten hyviä tai vähän vähemmän hyviä päiviä. Muille vaihtareille terveiset: we will do this, and we will win!

- Aino